Keskiviikon strippi

Muumien suusta kuultua... Franz Kafka "fanina" en voinut vastustaa tätä:

hieman erilainen pyhiinvaellus

Vähän erilaisempaa pyhiinvaellustarinaa, aihetta jatkaakseni, tarjoilee W. G. Sebald romaanissaan Saturnuksen renkaat, joka on alaotsikoitu Pyhiinvaellus Englannissa.

Sebaldin päähenkilö kulkee kirjassa pitkin East Anglian rannikkoa. Se on samalla matka historiaan ja toisen maailman sodan jättämiin arpiin. Se on kirjoittajan, joka sivulauseessa ohimennen ilmoittautuu Sebald-nimiseksi, pyhiinvaellus läpi betonibunkkerien ja autioituneiden kylien värittämän maiseman.

Romaani rakentuu hyvin rihmastomaisesti Sebaldin kohtaamien henkilöiden muisteloista ja historiallisten tapahtumien kertomusten varaan. Lukija tulee ajatelleeksi myös historiaa uudella tavalla. Kirjailija esimerkiksi yhdistää taidemuseoiden synnyn ja sokerikaupan hyvin yllättävällä tavalla. Yleisestikin asiat punoutuvat romaanissa yhteen yllättävilläkin tavoilla.

Saturnuksen renkaissa mainittuja historiallisia hahmoja ja päähenkilön matkallaan tapaamia henkilöitä yhdistävät sivullisuus, ulkopuolisuus ja väärässä ajassa tai paikassa eläminen. Vaeltajan matka käy kasvun ja rappion kokeneiden seutujen läpi. Romaanissa on tuhoutumisen teema: esille tulevat niin sodat ja luonnonkatastrofit, kuin talouden, kapitalismin ja imperialismin tuhoisat seuraukset.

Romaani on myös pohdinta historiasta ja ajasta. Lukijana sain muistutuksen siitä, että kaikki on katoavaista. Sebald ei kuitenkaan kertaa historiaa kuin jotain elettyä – aika ei ”juokse” tai ”kulu”, vaan asettuu sisäkkäin kuin saturnuksen renkaat. Teoksen nimi viittaa myös saturnukseen melankolian planeettana. Nimitys tulee renessanssiajan lääketieteestä. Sebald yhdistää teoksessaan niin totta, tarua kuin kirjallisuutta. Romaanissa viittataankin mm. Franz Kafkaan ja Joseph Condariin.

Romaani seuloo niin kirjoitettua, kuin kirjoittamatonta sotien historiaa. Sebaldilla matkustaminen tilassa vertautuu mielen liikkumiseen ajassa. Hänen teoksensa tuntuu viestittävän, että kirjallisuuden tehtävä on muistaa. Saksalaisella sotien jälkeisellä kirjallisuudella onkin ollut olennainen merkitys kulttuurisen muistin työstämisessä.

Muistan aiempia Saturnuksen renkaiden arvosteluja lukiessani kiinnittäneeni huomiota väittämään, ettei lukija romaanin aikana saa tietää paljoa päähenkilön elämänvaiheista. Olen kommentoijien kanssa eri mieltä. Sebaldin kerronta risteilee ajassa ja välillä henkilöiden muistitiedon varassa, kerrottuina tarinoina, luoden tapahtumien välille tiheän verkoston. Nimenomaan tiedon raskaus käy lopulta myös päähenkilön voimille ja hän joutuu keskeyttämään matkansa. Rönsyilevästä historiankuvauksesta saamme kuulla hänen menneisyydestään. Hänen nykyisyisen elämänsä taas saamme tietoomme – kuin varkain – sinne tänne sirotelluista sivulauseista.

Kerronnan erilaisuus ja Sebaldin tapa käyttää kuvia tekstin seassa oli virkistävä, uudenlainen lukukokemus. Mielestäni myös tämän hetkinen kotimainen kaunokirjallisuus tarvitsisi yhtä rohkeasti koottuja kertomuksia, jos ei yhtä synkästä aiheesta, niin ainakin yhtä ennakkoluulottomasti tehtyjä kerronnan ratkaisuja.

ensin tuli Brežnev, sitten tuli...

Yhdeksi kirjasuosikeistani on noussut Cafe Voltaire -sarja, joka esittelee maailman nykykirjallisuutta. Aiemmin sarjassa on jo käsitelty brittiläistä, ranskalaista ja saksalaista kirjallisuutta, nyt ilmestyvä uutuus käsittelee puolestaan Venäjän nykykirjallisuutta. Pienen nettiurkinnan jälkeen luulen ilmestymispäivän olevan 15.9. Hyvin pian siis! Julkaisunimi tulee olemaan Kenen aika? esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Olen aiemmin tutustunut (harmillisesti) hyvin vähän venäläiseen nykykirjallisuuteen. Klassikot ovat sitäkin tutumpia, Saatana saapuu Moskovaan ja Rikos ja rangaistus ovat aina favörit listallani. Kenen aika? esittelee mm. seuraavat kirjailijat: Ljudmila Ulitskaja, Tatjana Tolstaja, Viktor Pelevin, Vladimir Sorokin, Aleksandra Marinina, Natalia Kljut-arova ja Lev Rubin-tein. Vain Pelevin kuulostaa tutulta...

Sarjan kirjat ovat siitä mielenkiintoisia, että ne ovat paitsi ajankohtaisia myös peilaavat kirjallisuutta nyky-yhteiskuntaan. Sarjan uusin antaa perspektiiviä Venäjän nykytilaan ja haastaa kysymään, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa nyt eletään. Luin ennen kesää sarjan aiemman, saksalaisen kirjallisuuden osan. Se auttoi ymmärtämään, miten toisaalta saksalainen yhteiskunta ja toisaalta nykykirjallisuus yhä käsittelevät toisen maailmansodan jättämiä arpia. Päällimmäisenä jäi mieleen, että nyky-yhteiskunnassamme juuri kirjallisuuden (...ja taiteen yleensä) tehtävä on muistaa. Paul Ricoeur'tä lainatakseni yhdyn seuraavaan: "Se, miten kerromme menneisyydestä määrittää miten suhtaudumme tulevaisuuteen ja maillaista yhteistä maailmaa tavoittelemme."

Alkusyksyn masis?

Uusimmassa Evitassa (9/2011) oli mielenkiintoinen lukutärppi. Vinkin mukaan kirjaan on syytä tarttua tuntiessaan itsensä alakuloiseksi. Tärkeää on valita kirja, jonka hahmoihin tuntee itse hengenyhteyttä. "Jo 30 minuutin lukutoukkailu luo samankaltaisen fiiliksen kuin ystävien kanssa hengailu", lopuksi todetaan. Julistus sai minut hieman mietteliääksi. Usein itse uppoudun kirjallisuuden maailmaan juuri päinvastaisesta syystä: pakenen ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä - keskittyen vain itseeni ja luettavaan teokseen.


Lehden vinkkiä voisi joskus kokeilla käytännössäkin. Seuraavan kerran kun yksinäisyys yllättää, etsin pelastusta kirjahyllystä. Löytyy tietenkin monia teoksia, jotka puhuttelevat itseä syvemmin, mutta olenkohan koskaan törmännyr romaanihahmoon, johon täysin samastua? Ihan heti ei tule mieleen. Onko teillä muilla hengenheimolaisia proosan puolella?

Tässä vielä Evitan vinkki kokonaisuudessaan. Klikkaa isommaksi tästä.