Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu on luonut hämmentävän romaanin. Se on kertomus sodasta ja rakkaudesta, mutta myös kielellä ja miljööllä on merkittävä osansa tarinassa. Kätilössä liikutaan pohjoisen maisemissa, joita värittävät vahvasti Lapin murre, sekä erilaiset groteskit elementit.

Romaani on tosipohjainen tarina suomalaisnaisen ja saksalaisupseerin välisestä rakkaudesta. Se on kuitenkin kaikkea muuta kuin hempeä rakkaustarina, sillä mm. teoksen kieli on verrattavissa itse sodan raadollisuuteen.

Jatkosota ja Lapin sota toimivatkin julmana historiallisena taustana parin raapaisevalle tarinalle. Villisilmäksi kutsuttu kätilö rakastuu palavasti sotaneuroosista kärsivään SS-mieheen ja valokuvaajaan, Johann Angelhurstiin. Hän seuraa miestä Titovkan vankileirille, jonne mies on saanut komennuksen. Kätilö on miehen vuoksi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen hänet omakseen. Johann puolestaan uskaltaa ensimmäistä kertaa katsoa naista naisena ilman kameran linssin tuomaa turvallista suodatusta.

Romaani koostuu päiväkirjamaisista merkinnöistä, joiden näkökulmat vaihtelevat. Lisäksi joukossa on myös kirjeitä, joiden merkitys avautuu lukijalle vasta tarinan edetessä. Kerronta poukkoilee pääasiassa vuoden 1944 tapahtumien välillä, mutta ajoittain mennään vielä kauemmaksi menneisyyteen valottaen henkilöiden historiaa. Tapahtumat paikantuvat lähinnä Titovkan vankileirille sekä niin sanotun Kuolleen miehen vuonolle, syrjäiselle ja kirottuna pidetylle paikalle, jonka tarkkaa sijaintia ei voi määrittää. Kerronta tuntuu välillä junnaavan paikallaan, mutta pitää kuitenkin otteessaan. Ketun kieli on karua, mutta yllättävän rikasta. Viimeisen sivun jälkeen on vielä pakko palata takaisin romaanin alkuun, jotta romaanin frakmenttinen aikarakenne avautuu kokonaisuudessaan.

Romaanissa korostuu naisnäkökulma sotaan ja sen uhreihin. Aiheen käsittely tuo mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen, sekä kielen seksuaalinen jännite Timo K. Mukan syntisen laulun. Kätilössä sota näyttäytyy kaikessa armottomuudessaan, jolta edes Jumalan työtä tekevä ja viattomalta vaikuttava kätilö ei säästy. Rakkaus on kuitenkin voima, joka kantaa henkilöitä vaikeiden aikojen yli, mutta sekään yksin ei ole puhdasta, vaan ajaa henkilöhahmoja mielettömiinkin tekoihin. Sodan luomissa poikkeusolosuhteissa kaikki on mahdollista.

Lehtiin kirjoitettu

Bo Carpelan (1926–2011) on aiemmassa tuotannossaan kirjoittanut paljon lapsen näkökulmasta, mutta pohtinut myös vanhuutta. Lehtiä syksyn arkistosta (2011) saattaa yhteen nämä ääripäät; romaanissa vain vanhuus ja lapsuus ymmärtävät toisiaan.

Lehtiä syksyn arkistosta on tekijänsä postuumisti julkaistu romaani, joka kuvaa ajanjaksoa ikääntyneen arkistovirkailijan Tomas Skarfeltin elämässä. Tuo lyhyt, muutaman kuukauden ajanjakso, jonka Tomas viettää syksyisellä maaseudulla, on lopulta syväsukellus miehen menneisyyteen. Samalla se on päähenkilön pyrkimys ymmärtää elämää kokonaisuudessaan.

Kirja ei jakaudu varsinaisiin lukuihin, vaan tarina muodostuu Tomasin muistiinpanoista. Hän pohtii ennen kaikkea omaa vanhenemistaan, seuraa luonnon valmistautumista talveen ja muistelee läheisiä ihmisiään. Tomas on kuin Carpelanin fiktiivinen omakuva – ikääntymisen tematiikka on ajankohtaista molempien, sekä kirjailijan että päähenkilön elämässä.

Niin ikään kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat päähenkilölle tärkeitä ympäristön hahmottamisen välineitä. Todellisuutta ei kuitenkaan ole aina helppo ymmärtää, saati pukea sanoiksi. Ajatustyö saakin romaanissa yhtä epämääräisen ja salaperäisen muodon kuin Franz Kafkan tuotannossa esiintyvä, kummallinen olio Odradek. Se on taakaksi kertojalle, kuin paino hänen hartioillaan.

Juoni kehittyy muisteluiden lomassa varsin löyhästi ja hitaasti. Se ei ole tapahtumien ilotulitusta, vaan Carpelanin tuotannolle tyypillisesti teoksessa pyritään kurkistamaan päähenkilön sisäiseen elämään. Lukija pääsee näin osalliseksi jostain suuremmasta – matkustajaksi muuttuvan mielen linnunradalle.

Menneisyys on jatkuvasti läsnä. Muistot hiipivät Tomasin mieleen hiljaa ja yllättäen. Yhtä yllättäen ne myös katoavat, haalistuvat – säyseän vanhuksen haparoiva mieli tervehtii niitä kuitenkin aina hyväksyvästi, vakavalla ymmärryksellä. ”Unohdus pyyhkii kuin tuuli pois kaikenlaista, ei ainoastaan kuolleita lehtiä, vaan myös terveitä, kiiltäviä.”

Vaikka elämää varjostavat väistämättä ikääntyminen, sairastuminen ja lopulta kuolema, ei romaani missään nimessä ole synkkä, pikemminkin toiveikas. Teoksen suomentanut Caj Westerberg onnistuu hyvin: kieli on kuvailevaa, runollista. Carpelanille sanat ovat kaikissa vivahteissaan kuin puiden lehtiä, joita syksyn tuulet vapaasti kuljettavat.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) 2011, Suom.Caj Westerberg.

Photot: minä ja weheartit.com 1 ja 2.

Keskiviikon strippi

Muumien suusta kuultua... Franz Kafka "fanina" en voinut vastustaa tätä:

hieman erilainen pyhiinvaellus

Vähän erilaisempaa pyhiinvaellustarinaa, aihetta jatkaakseni, tarjoilee W. G. Sebald romaanissaan Saturnuksen renkaat, joka on alaotsikoitu Pyhiinvaellus Englannissa.

Sebaldin päähenkilö kulkee kirjassa pitkin East Anglian rannikkoa. Se on samalla matka historiaan ja toisen maailman sodan jättämiin arpiin. Se on kirjoittajan, joka sivulauseessa ohimennen ilmoittautuu Sebald-nimiseksi, pyhiinvaellus läpi betonibunkkerien ja autioituneiden kylien värittämän maiseman.

Romaani rakentuu hyvin rihmastomaisesti Sebaldin kohtaamien henkilöiden muisteloista ja historiallisten tapahtumien kertomusten varaan. Lukija tulee ajatelleeksi myös historiaa uudella tavalla. Kirjailija esimerkiksi yhdistää taidemuseoiden synnyn ja sokerikaupan hyvin yllättävällä tavalla. Yleisestikin asiat punoutuvat romaanissa yhteen yllättävilläkin tavoilla.

Saturnuksen renkaissa mainittuja historiallisia hahmoja ja päähenkilön matkallaan tapaamia henkilöitä yhdistävät sivullisuus, ulkopuolisuus ja väärässä ajassa tai paikassa eläminen. Vaeltajan matka käy kasvun ja rappion kokeneiden seutujen läpi. Romaanissa on tuhoutumisen teema: esille tulevat niin sodat ja luonnonkatastrofit, kuin talouden, kapitalismin ja imperialismin tuhoisat seuraukset.

Romaani on myös pohdinta historiasta ja ajasta. Lukijana sain muistutuksen siitä, että kaikki on katoavaista. Sebald ei kuitenkaan kertaa historiaa kuin jotain elettyä – aika ei ”juokse” tai ”kulu”, vaan asettuu sisäkkäin kuin saturnuksen renkaat. Teoksen nimi viittaa myös saturnukseen melankolian planeettana. Nimitys tulee renessanssiajan lääketieteestä. Sebald yhdistää teoksessaan niin totta, tarua kuin kirjallisuutta. Romaanissa viittataankin mm. Franz Kafkaan ja Joseph Condariin.

Romaani seuloo niin kirjoitettua, kuin kirjoittamatonta sotien historiaa. Sebaldilla matkustaminen tilassa vertautuu mielen liikkumiseen ajassa. Hänen teoksensa tuntuu viestittävän, että kirjallisuuden tehtävä on muistaa. Saksalaisella sotien jälkeisellä kirjallisuudella onkin ollut olennainen merkitys kulttuurisen muistin työstämisessä.

Muistan aiempia Saturnuksen renkaiden arvosteluja lukiessani kiinnittäneeni huomiota väittämään, ettei lukija romaanin aikana saa tietää paljoa päähenkilön elämänvaiheista. Olen kommentoijien kanssa eri mieltä. Sebaldin kerronta risteilee ajassa ja välillä henkilöiden muistitiedon varassa, kerrottuina tarinoina, luoden tapahtumien välille tiheän verkoston. Nimenomaan tiedon raskaus käy lopulta myös päähenkilön voimille ja hän joutuu keskeyttämään matkansa. Rönsyilevästä historiankuvauksesta saamme kuulla hänen menneisyydestään. Hänen nykyisyisen elämänsä taas saamme tietoomme – kuin varkain – sinne tänne sirotelluista sivulauseista.

Kerronnan erilaisuus ja Sebaldin tapa käyttää kuvia tekstin seassa oli virkistävä, uudenlainen lukukokemus. Mielestäni myös tämän hetkinen kotimainen kaunokirjallisuus tarvitsisi yhtä rohkeasti koottuja kertomuksia, jos ei yhtä synkästä aiheesta, niin ainakin yhtä ennakkoluulottomasti tehtyjä kerronnan ratkaisuja.