Le rossignol et la rose

Bonne Saint-Jean à tous! Hyvää juhannusta kaikille. J'ai ecrit une histoire en Francais pour vous. Appréciez! Kirjoitin tällä kertaa ranskaksi sadun "Satakieli ja ruusu".

"Chaque jour je pense à toi!",

dit le rossignol à la rose. 

Mais la rose ne s'est pas inquiètèe beaucoup parce qu'elle a pensé elle était très jolie et n'a pas voulu l'amour de rossignol. C'est comme juvénile elle était.

Chaque jour le rossignol est venu et chante de l'amour pour elle. De l'amour éternel. Mais la rose était tranquille - elle a aimé plus pour s'observer sur un miroir qu'écouter lui.

Il était une fois la rose poignait accidentellement une de ses transitoires sur le coffre du rossignol. Le rossignol s'est évanoui, si toxique était elle, et quand il s'est réveillé le jour suivant il a réalisé qu'il ne peut voler plus. Là il s'est assis au sol et a pleuré.

La rose l'a entendu sangloter juste au-dessous de elle et a indiqué: "Ècoutez moi, pauvre oiseau, peux tu déplacer un peu que mes racines n'obtiennent pas assez de soleil!"

Le rossignol s'est déplace avec les larmes dans ses yeux. "Je pense à toi chaque nuit aussi", il a sangloté derriére les larmes, "car tu es très belle."

Il a semblé la satisfaire et ainsi elle a dit: "Tu as raison! Je suis la fleur la plus belle dans ce jardin." Elle l'a tournée des feuilles vers le soleil et a soupiré: "Si tu pourrais m'aider peux-tu donnez-moi le miroir j'ai lâché au sol la nuit dernière?"

Mais parce que le rossignol ne pourrait voler plus il juste a sauté loin et a entendu comment chaque fleur dans le jardin a ris de lui. "Vouz êtes tous vain!" il criet en colére de loin et a espéré que son amour n'a pas entendu ce qu'il a dit. En dépit de tout son coeur était encore plein de l'amour.

Il a marché sur la route pendant quelques jours jusqu'à il ait rencontré de jolies marguerites prés du fleuve. Elles ont voulu savoir pourquoi il ne volait pas et il les expliqués.  

Kohtaamisia

Aamulla metrossa matkustaessani vastapäiselle penkille istuutui mies, joka muistutti mielestäni elävästi Pjotr Tsaikovskia. Hänellä oli samanlainen harmaanvalkea leukaparta josta viikset kaartuivat aavistuksen verran ylöspäin. Mies oli sonnustautunut pitkään beigeen takkiin, jonka laskoksista pilkottivat tumma puku ja punainen kravaatti. Ajauduin hänen kanssaan juttusille, jolloin hän todella esitteli itsensä säveltäjänero Tsaikovskiksi.

En ollut aluksi uskoa häntä, mutta hänen kaivaessaan takkinsa liepeistä katseeltani aiemmin piiloon jääneen kansion, jonka sisältö näytti pursuavan hänen sinfonioidensa luonnoksia, ja joita hän sitten minulle esitteli, täytyi minun uskoa, että hän tosiaan oli Tsaikovski.

Myöhemmin illalla kaupassa asioidessani törmäsin sattumalta hedelmä- ja vihannesosastolla mieheen, jolla oli pitkät hartoille ulottuvat hiukset sekä viktoriaanisen ajan vaatetus. Hän väitti olevansa Oscar Wilde. En aluksi uskonut häntäkään, mutta kun hän oli väitteensä todistaakseen poiminut käteensä hyllystä tulenpunaisen tomaatin ja taidokkaasti lausunut siitä runonparren, ei minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin uskoa, että hän tosiaan oli se kuka väitti olevansa.

Seuraavana aamuna matkustin jälleen metrolla töihin, kun yllättäen entinen rakastajattareni tarttui hihaani kaiken tungoksen ja kiireen keskellä. En ollut tavoittanut häntä yli vuoteen erottuamme riitaisasti ja siinä hän yllättäen seisoi edessäni - hymyilevänä ja kauniimpana kuin koskaan. Tämä ei kertakaikkiaan voinut olla totta, ajattelin. Irtauduin hänestä sanomatta juuri mitään ja päätin sitten kävellä töihin.

Rakas, rakas, rakas!

Kokeilen tässä kirjoituksessani jotain uutta - luoda minuuttinovellin. Se on siis nimensä mukaisesti teksti, jonka voi lukea alusta loppuun yhdessä minuutissa. "Minuuttinovellin kehitti unkarilainen István Örkény, jonka mukaan novellin voisi lukea sillä aikaa kun keittää löysiä kananmunia tai odottaa varatun puhelinnumeron vastaavan (wikipedia)."  Siitä vain kokeilemaan. ;) Itse teksti siis alla otsikolla Rakas, rakas, rakas!

Aina illan tullen rakkaani kuiskasi korvaani:

"Rakas, rakas, rakas!"

Niihin sanoihin minä nukahdin, turvallinen käsi ympärilleni kietoutuneena, eikä mikään muu maailmassa olisi minua voinut yhtä paljon ilahduttaa.

"Rakas, rakas, rakas!",

kuului onneni kaiku mielessäni aamun valjetessa, mutta hänen käsivarsiensa sijaan puristinkin rypistynyttä lakanaa, jonka sitten taputin suoraksi kuin paikatakseni tyhjää tilaa vieressäni. Miten sillä hetkellä toivonkaan, että hän lausuisi nuo sanat jälleen, mutta kuten sain huomata, hän ei vastannutkaan pyyntööni vaan luokseni käveli vanha luiseva mies, joka etäisesti muistutti jotakuta tuntemaani, mutta jonka nimeä en millään saanut mieleeni, ojentaen minulle taitellun paperilapun.

Keskelle lappua oli kirjoitettu nuo kolme niin vaalimaani sanaa, jotka ilahduttivat minua siinä määrin, että uskalsin lähettää vanhan miehen pois. Hän oli siihen mennessä herättänyt minussa jonkinlaisen myötätunnon tunteen, ja hänen painaessaan makuuhuoneen oven kiinni hiljaa hymyillen olin varma, että tunsimme toisemme jo vuosien takaa. Kirjelapun tuoma onni kantoi minut kevyesti iltaan asti, jolloin kuulin taas tuttujen askeleiden lähestyvän käytävällä ja pysähtyvän oveni taakse.

Hänen kätensä omassani nukahdimme, ja vielä unen rajamailla tunsin hänen pehmeät huulensa korvallani. "Rakas, rakas, rakas!", kuului kuiskaus, joka jo pian sekoittui suloiseen uneen. Jos aamulla heräsinkin hymyillen, oli tuo raukeus pian tiessään, kun vanha mies ilmestyi jälleen huoneeseeni ja istahti vierelleni sängylle. Tällä kertaa hänellä ei ollut mukanaan viestiä. Suljin kasvoni hänen käsiinsä, omaan toivottomuuteeni, jolloin hän tuskaani lievittääkseen silitti hiuksiani ja kuiskasi lämpimästi korvaani: "rakas, rakas, rakas."

Kevätlaulu

    Kevätlaulu

    Läp' peltojenko,

    Vai niitylla jo,

    Puitten varjossa,

    Missä kulkevi kultain?

    Sanoppas sa!

        Tavannut armaan'

        En kotona,

        Hän siis varmaan

        On ulkona.

        Kauniisti kukkii

        Kaikk' keväillä;

        Armaani astuu

        Leppeänä.

    Tuolla rannalla ain',

    Missä suudelman sain,

    Ensimmäisen tuon kai,

    Näen ma jotain!

    Onko hän se, vai?

    -J.W. von Goethe- 

Hyvää Eurooppa päivää!