Lehtiin kirjoitettu

Bo Carpelan (1926–2011) on aiemmassa tuotannossaan kirjoittanut paljon lapsen näkökulmasta, mutta pohtinut myös vanhuutta. Lehtiä syksyn arkistosta (2011) saattaa yhteen nämä ääripäät; romaanissa vain vanhuus ja lapsuus ymmärtävät toisiaan.

Lehtiä syksyn arkistosta on tekijänsä postuumisti julkaistu romaani, joka kuvaa ajanjaksoa ikääntyneen arkistovirkailijan Tomas Skarfeltin elämässä. Tuo lyhyt, muutaman kuukauden ajanjakso, jonka Tomas viettää syksyisellä maaseudulla, on lopulta syväsukellus miehen menneisyyteen. Samalla se on päähenkilön pyrkimys ymmärtää elämää kokonaisuudessaan.

Kirja ei jakaudu varsinaisiin lukuihin, vaan tarina muodostuu Tomasin muistiinpanoista. Hän pohtii ennen kaikkea omaa vanhenemistaan, seuraa luonnon valmistautumista talveen ja muistelee läheisiä ihmisiään. Tomas on kuin Carpelanin fiktiivinen omakuva – ikääntymisen tematiikka on ajankohtaista molempien, sekä kirjailijan että päähenkilön elämässä.

Niin ikään kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat päähenkilölle tärkeitä ympäristön hahmottamisen välineitä. Todellisuutta ei kuitenkaan ole aina helppo ymmärtää, saati pukea sanoiksi. Ajatustyö saakin romaanissa yhtä epämääräisen ja salaperäisen muodon kuin Franz Kafkan tuotannossa esiintyvä, kummallinen olio Odradek. Se on taakaksi kertojalle, kuin paino hänen hartioillaan.

Juoni kehittyy muisteluiden lomassa varsin löyhästi ja hitaasti. Se ei ole tapahtumien ilotulitusta, vaan Carpelanin tuotannolle tyypillisesti teoksessa pyritään kurkistamaan päähenkilön sisäiseen elämään. Lukija pääsee näin osalliseksi jostain suuremmasta – matkustajaksi muuttuvan mielen linnunradalle.

Menneisyys on jatkuvasti läsnä. Muistot hiipivät Tomasin mieleen hiljaa ja yllättäen. Yhtä yllättäen ne myös katoavat, haalistuvat – säyseän vanhuksen haparoiva mieli tervehtii niitä kuitenkin aina hyväksyvästi, vakavalla ymmärryksellä. ”Unohdus pyyhkii kuin tuuli pois kaikenlaista, ei ainoastaan kuolleita lehtiä, vaan myös terveitä, kiiltäviä.”

Vaikka elämää varjostavat väistämättä ikääntyminen, sairastuminen ja lopulta kuolema, ei romaani missään nimessä ole synkkä, pikemminkin toiveikas. Teoksen suomentanut Caj Westerberg onnistuu hyvin: kieli on kuvailevaa, runollista. Carpelanille sanat ovat kaikissa vivahteissaan kuin puiden lehtiä, joita syksyn tuulet vapaasti kuljettavat.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) 2011, Suom.Caj Westerberg.

Photot: minä ja weheartit.com 1 ja 2.

Keskiviikon strippi

Muumien suusta kuultua... Franz Kafka "fanina" en voinut vastustaa tätä:

hieman erilainen pyhiinvaellus

Vähän erilaisempaa pyhiinvaellustarinaa, aihetta jatkaakseni, tarjoilee W. G. Sebald romaanissaan Saturnuksen renkaat, joka on alaotsikoitu Pyhiinvaellus Englannissa.

Sebaldin päähenkilö kulkee kirjassa pitkin East Anglian rannikkoa. Se on samalla matka historiaan ja toisen maailman sodan jättämiin arpiin. Se on kirjoittajan, joka sivulauseessa ohimennen ilmoittautuu Sebald-nimiseksi, pyhiinvaellus läpi betonibunkkerien ja autioituneiden kylien värittämän maiseman.

Romaani rakentuu hyvin rihmastomaisesti Sebaldin kohtaamien henkilöiden muisteloista ja historiallisten tapahtumien kertomusten varaan. Lukija tulee ajatelleeksi myös historiaa uudella tavalla. Kirjailija esimerkiksi yhdistää taidemuseoiden synnyn ja sokerikaupan hyvin yllättävällä tavalla. Yleisestikin asiat punoutuvat romaanissa yhteen yllättävilläkin tavoilla.

Saturnuksen renkaissa mainittuja historiallisia hahmoja ja päähenkilön matkallaan tapaamia henkilöitä yhdistävät sivullisuus, ulkopuolisuus ja väärässä ajassa tai paikassa eläminen. Vaeltajan matka käy kasvun ja rappion kokeneiden seutujen läpi. Romaanissa on tuhoutumisen teema: esille tulevat niin sodat ja luonnonkatastrofit, kuin talouden, kapitalismin ja imperialismin tuhoisat seuraukset.

Romaani on myös pohdinta historiasta ja ajasta. Lukijana sain muistutuksen siitä, että kaikki on katoavaista. Sebald ei kuitenkaan kertaa historiaa kuin jotain elettyä – aika ei ”juokse” tai ”kulu”, vaan asettuu sisäkkäin kuin saturnuksen renkaat. Teoksen nimi viittaa myös saturnukseen melankolian planeettana. Nimitys tulee renessanssiajan lääketieteestä. Sebald yhdistää teoksessaan niin totta, tarua kuin kirjallisuutta. Romaanissa viittataankin mm. Franz Kafkaan ja Joseph Condariin.

Romaani seuloo niin kirjoitettua, kuin kirjoittamatonta sotien historiaa. Sebaldilla matkustaminen tilassa vertautuu mielen liikkumiseen ajassa. Hänen teoksensa tuntuu viestittävän, että kirjallisuuden tehtävä on muistaa. Saksalaisella sotien jälkeisellä kirjallisuudella onkin ollut olennainen merkitys kulttuurisen muistin työstämisessä.

Muistan aiempia Saturnuksen renkaiden arvosteluja lukiessani kiinnittäneeni huomiota väittämään, ettei lukija romaanin aikana saa tietää paljoa päähenkilön elämänvaiheista. Olen kommentoijien kanssa eri mieltä. Sebaldin kerronta risteilee ajassa ja välillä henkilöiden muistitiedon varassa, kerrottuina tarinoina, luoden tapahtumien välille tiheän verkoston. Nimenomaan tiedon raskaus käy lopulta myös päähenkilön voimille ja hän joutuu keskeyttämään matkansa. Rönsyilevästä historiankuvauksesta saamme kuulla hänen menneisyydestään. Hänen nykyisyisen elämänsä taas saamme tietoomme – kuin varkain – sinne tänne sirotelluista sivulauseista.

Kerronnan erilaisuus ja Sebaldin tapa käyttää kuvia tekstin seassa oli virkistävä, uudenlainen lukukokemus. Mielestäni myös tämän hetkinen kotimainen kaunokirjallisuus tarvitsisi yhtä rohkeasti koottuja kertomuksia, jos ei yhtä synkästä aiheesta, niin ainakin yhtä ennakkoluulottomasti tehtyjä kerronnan ratkaisuja.

ensin tuli Brežnev, sitten tuli...

Yhdeksi kirjasuosikeistani on noussut Cafe Voltaire -sarja, joka esittelee maailman nykykirjallisuutta. Aiemmin sarjassa on jo käsitelty brittiläistä, ranskalaista ja saksalaista kirjallisuutta, nyt ilmestyvä uutuus käsittelee puolestaan Venäjän nykykirjallisuutta. Pienen nettiurkinnan jälkeen luulen ilmestymispäivän olevan 15.9. Hyvin pian siis! Julkaisunimi tulee olemaan Kenen aika? esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Olen aiemmin tutustunut (harmillisesti) hyvin vähän venäläiseen nykykirjallisuuteen. Klassikot ovat sitäkin tutumpia, Saatana saapuu Moskovaan ja Rikos ja rangaistus ovat aina favörit listallani. Kenen aika? esittelee mm. seuraavat kirjailijat: Ljudmila Ulitskaja, Tatjana Tolstaja, Viktor Pelevin, Vladimir Sorokin, Aleksandra Marinina, Natalia Kljut-arova ja Lev Rubin-tein. Vain Pelevin kuulostaa tutulta...

Sarjan kirjat ovat siitä mielenkiintoisia, että ne ovat paitsi ajankohtaisia myös peilaavat kirjallisuutta nyky-yhteiskuntaan. Sarjan uusin antaa perspektiiviä Venäjän nykytilaan ja haastaa kysymään, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa nyt eletään. Luin ennen kesää sarjan aiemman, saksalaisen kirjallisuuden osan. Se auttoi ymmärtämään, miten toisaalta saksalainen yhteiskunta ja toisaalta nykykirjallisuus yhä käsittelevät toisen maailmansodan jättämiä arpia. Päällimmäisenä jäi mieleen, että nyky-yhteiskunnassamme juuri kirjallisuuden (...ja taiteen yleensä) tehtävä on muistaa. Paul Ricoeur'tä lainatakseni yhdyn seuraavaan: "Se, miten kerromme menneisyydestä määrittää miten suhtaudumme tulevaisuuteen ja maillaista yhteistä maailmaa tavoittelemme."

Alkusyksyn masis?

Uusimmassa Evitassa (9/2011) oli mielenkiintoinen lukutärppi. Vinkin mukaan kirjaan on syytä tarttua tuntiessaan itsensä alakuloiseksi. Tärkeää on valita kirja, jonka hahmoihin tuntee itse hengenyhteyttä. "Jo 30 minuutin lukutoukkailu luo samankaltaisen fiiliksen kuin ystävien kanssa hengailu", lopuksi todetaan. Julistus sai minut hieman mietteliääksi. Usein itse uppoudun kirjallisuuden maailmaan juuri päinvastaisesta syystä: pakenen ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä - keskittyen vain itseeni ja luettavaan teokseen.


Lehden vinkkiä voisi joskus kokeilla käytännössäkin. Seuraavan kerran kun yksinäisyys yllättää, etsin pelastusta kirjahyllystä. Löytyy tietenkin monia teoksia, jotka puhuttelevat itseä syvemmin, mutta olenkohan koskaan törmännyr romaanihahmoon, johon täysin samastua? Ihan heti ei tule mieleen. Onko teillä muilla hengenheimolaisia proosan puolella?

Tässä vielä Evitan vinkki kokonaisuudessaan. Klikkaa isommaksi tästä.

Pyhiinvaellus

Olen jo hyvän aikaa pohtinut vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan. Koko reitille tulisi matkaa yhteensä yli 700 km. Toki lyhyemmänkin reitin voisi itselleen räätälöidä, mutta olisiko se enää sama asia? Paljon riippuu tietenkin käytettävissä olevasta ajasta, rahatilanteesta jne... Mutta miten hienoa olisikaan jättää kaikki hetkeksi, työt ja opiskelu, keskittyä vain eteenpäin vievään tiehen ja vaihtuviin maisemiin.

Kirjahyllyssäni seisoi kauan Paulo Coelhon romaani Pyhiinvaellus, kunnes lopulta eilen tartuin siihen ja luin loppuun tänään. Vaikken periaatteessa ole Coelhon tyylin suurin ihailija, teos piti otteessaan jo pelkästään aiheensa vuoksi. Coelhon kokemukset pyhiinvaellusreitiltä Santiago de Compostellaan esitetään romaanissa myyttiseen tarinaan verhottuna.


Romaani on Coelhon esikoinen ja se julkaistiin ensi kertaa vuonna 1987. paljon historiaa mahtuu tähänkin väliin aina nykypäivään asti. Reitin kulkijoiden määrä on vain Coelhon omista vaellusajoista lisääntynyt. Silti paljon on ennallaan... reitti onkin samalla oikea historia pläjäys, keltaisista reittimerkeistä suuntaa antaviin simpukankuoriin. Nykyinen tie on sama kuin se keskiaikainen reitti jota kulkivat niin Kaarle Suuri, Franciscus Assisialainen kuin myöhemmin paavi Johannes XXIII.


Pitänee liittyä joukon jatkoksi?

Kaksi iloista japanilaista

Aiemmin maistelemani sushi rullat saivat minut miettineeksi japanilaiskirjailija Osamu Dazaita. Hänen teoksensa Laskeva aurinko jäi mieleeni luettuenai sen muutama vuosi sitten. Vaikka kirja käsittelee hyvin synkkiä aiheita, oli Dazain tyyli vangitsevaa eikä läheskään niin synkkämielistä, kuin aiheelta voisi odottaa. Pitäisi oikeastaan etsiä uudestaan käsiini tämä teos, katsoa pitäisinkö siitä edelleen.

kuva: we heart it

Siitä toisesta japanilaisesta puheenollen, kävin ystäväni kanssa testaamassa Ullanlinnassa jonkin aikaa sitten avatun Sushi'n'roll ravintolan. En syystä jos toisesta ole koskaan sushia päässyt maistamaan, mutta kokemus oli kyllä nannaa makunystyröille. Tilasin turvallisesti kanatäytteiset sushit, mutta kaverin lautaselta suuhun eksyi maki rulla jos toinenkin. 


Sushi'n'roll kuvailee nettisivuillaan itseään seuraavaan tapaan:
Tuoretta, terveellistä ja hauskaa
Näistä kolmesta sanasta syntyy Sushi'n'rollin ideologia.
Meillä on rento tunnelma. Turha kiire unohtuu kun pääset nauttimaan sushejamme. Musiikkikin on kohdallaan.


Ravintola oli todellakin siisti ja rento. Ruoka erinomaista. Tarjoilijoilu oli suht ystävällistä, vaikka kova kiire heillä näytti olevan. Ihmettelen miksei ulkotiloihin ole panostettu enempää, nyt pöytiä on vähän siellä täällä ja tunnelma hieman hajanainen. "Kadulla" syömisen sijaan päätimme ruokailla sisällä. :D Muuten kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Plussaa lisäksi nettisivujen takeaway mahdollisuudesta, tilauksen voi tehdä helposti netissä ja vain käydä hakemassa valmiit annokset. Mielenkiintoinen vaihtoehto pikaruualle, kun hinnatkaan eivät ole pahat.